Huomasin että en ole itämaisesta tanssista paljoakaan puhunut viime
aikoina. Käyn kuitenkin tunneilla suhteellisen ahkerasti, vain muutama
kerta jäänyt välistä tänä syksynä. Enää yksi kerta tänä vuonna, sen
jälkeen jäädään joulutauolle.
Olemme tanssitunneilla tahkonneet yhtä koreografiaa erääseen kauniiseen
kappaleeseen (jonka nimeä en nyt muista) koko syksyn. Eilen sitten
yhtäkkiä huomasin olevani tunnilla pihalla kuin lumiukko, kuin öö
aapisen laidalla ja mitä sanontoja siihen tilanteeseen nyt voi
kehittää. En siis pysynyt mukana yhtään, enkä tajunnut mistään mitään.
Biisin alkupuoliskon pysyn jotenkuten kärryillä, koska sitä on
harjoiteltu paljon. Loppupuoliskossa otettiin sitten lukukauden
loppumisen takia loppukiri, ja minä en oikein ehtinyt siihen mukaan. Se
ei ole kovin kiva tunne kun ei pysy yhtään mukana.
Olen huomannut, että minulle on suhteettoman vaikeaa yleensäkin oppia
minkäännäköisiä pitempiä koreografioita. Jostain syystä aivoissa on
joku tukos, joka estää kertomasta kropalle, mikä liike tulee minkäkin
liikkeen jälkeen. Se tieto ei vain jää päähän. Jos normaali ihminen
sisäistää osan koreografiasta tai sarjasta vaikkapa viiden toiston
jälkeen, minulla siihen menee viisikymmentä toistoa. Vasta sitten kun
sarja on mennyt lihasmuistiin, sen jälkeen pysyn jotenkuten matkassa.
Koen siis olevani jollain tapaa koreografiavammainen. Sama ilmiö
toistuu jopa yksinkertaisimmissa jumpissa - minä olen se siellä
takarivissä, joka ei yksinkertaisesti muista niitä sarjoja. Koen, että
rytmitajuni on kohtuullinen, etten siinä sekoa ja koen että
tekniikatkin opin suhteellisen hyvin ettei niissä ole ongelmaa.
Koreografioiden ja sarjojen muistaminen on ainoa kompastuskivi.
Mikä ihme sitten minut vetää niihin erilaisiin jumppiin ja varsinkin
tanssitunnille, joka nimenomaan on pelkkää koreografian läpivetämistä?
Mitä ilmeisimmin minulle sopisivat paremmin ei-koreografiset lajit,
kuten vaikka juoksu, pyöräily tai kuntosali.
Ja mikä ihme minut edes saa haaveilemaan salaa, että osallistuisin
tanssiyhdistyksen kevätnäytökseen, jossa on yleisöä on satoja? Ja
kaikenlisäksi kun esitettävä tanssi on keppitanssi. Mitä jos vahingossa
keppi irtoaa kädestä ja lentää eturivissä istuvan silmään? Tai mitä jos
kompastun keppiini ja lennän rähmälleni keskellä estradia?
Joku hullu masokistinen puoli kait minussa on. Normaalit ihmiset
tekisivät niitä asioita joissa ovat hyviä, eivätkä tahkoaisi vuodesta
toiseen kuvitellen että "kyllä minä vielä joku päivä opin".
Kaipa se on se että rakastan liikkua musiikin tahdissa. Ja jokainenhan
meistä tahtoisi olla se sensuelli, viehkeä tanssijatar joka hurmaa
yleisönsä sulavilla liikkeillään. Se haave elää vielä.
perjantai, 2. joulukuu 2005
Kommentit