Tällä hetkellä kadehdin ihmisiä, joille elämän suuret linjaukset ovat selviä. Minäkin toivoisin, että yksiselitteinen vastaus suurissa kysymyksissä tipahtaisi jostain syliini. Nyt alan ymmärtämään antiikin kreikan oraakkelien tarkoituksen. Olisi niin paljon helpompaa saada vastaus jostain muualta. Voisi keskittyä itse elämiseen, eikä miettiä tulevia valintoja tai valitsemattajättämisiään.

Ajan kuluminen myös hirvittää. Välillä toivon että kelloa voisi kääntää taaksepäin joitakin vuosia, että saisin lisäaikaa miettiä ja valmistella elämäni linjauksia. Mutta eihän sitä kelloa voi taaksepäin kääntää, eikä se taitaisi pahemmin auttaakaan. Kummallinen ahdistus vain on iskenyt, kun huomasin, etten enää ole niin nuori ja ettei minulla enää ole loputtomiin aikaa jahkailla The Kysymyksistä.

Minua on myös alkanut pelottamaan. Pelkään vääriä ratkaisuja, joista joudun sitten kärsimään loppuelämäni. Pelkään tippuvani yksin tyhjän päälle, ja pelkään etten selviydy siitä. Olen huomannut että tietynlaiset tukiverkot minulta puuttuvat, ja jos huonosti kävisi niin olisin todellakin yksin siinä tilanteessa. Tämä kauhistuttaa vielä enemmän.

Järki toki sanoo, että harva ihminen on täysin varma elämän isoista ratkaisuistaan. Mutta kun katson ystäviäni, läheisiäni, joilla nämä isot kysymykset on jo ratkaistuna, elämä näyttää niin yksinkertaiselle. Edelleen toivon että tulisi joku, joka sanoisi että näin sinun on tehtävä. Vaan kun ei tule, itse muka pitäisi päättää. Huoh.

Lieneekö tämä sitten jotain orastavaa kolmenkympin kriisiä. Sisäisiä ja ulkoisia paineita mennä elämässä eteenpäin, tai ainakin jonnekin suuntaan, vaikka sivulle, uusille raiteille.

Ja minä kun niin haluaisin jäädä tähän paikkaan, vielä pieneksi hetkeksi.