Tällä hetkellä kadehdin ihmisiä, joille elämän suuret linjaukset ovat
selviä. Minäkin toivoisin, että yksiselitteinen vastaus suurissa
kysymyksissä tipahtaisi jostain syliini. Nyt alan ymmärtämään antiikin
kreikan oraakkelien tarkoituksen. Olisi niin paljon helpompaa saada
vastaus jostain muualta. Voisi keskittyä itse elämiseen, eikä miettiä
tulevia valintoja tai valitsemattajättämisiään.
Ajan kuluminen myös hirvittää. Välillä toivon että kelloa voisi kääntää
taaksepäin joitakin vuosia, että saisin lisäaikaa miettiä ja
valmistella elämäni linjauksia. Mutta eihän sitä kelloa voi taaksepäin
kääntää, eikä se taitaisi pahemmin auttaakaan. Kummallinen ahdistus
vain on iskenyt, kun huomasin, etten enää ole niin nuori ja ettei
minulla enää ole loputtomiin aikaa jahkailla The Kysymyksistä.
Minua on myös alkanut pelottamaan. Pelkään vääriä ratkaisuja, joista
joudun sitten kärsimään loppuelämäni. Pelkään tippuvani yksin tyhjän
päälle, ja pelkään etten selviydy siitä. Olen huomannut että
tietynlaiset tukiverkot minulta puuttuvat, ja jos huonosti kävisi niin
olisin todellakin yksin siinä tilanteessa. Tämä kauhistuttaa vielä
enemmän.
Järki toki sanoo, että harva ihminen on täysin varma elämän isoista
ratkaisuistaan. Mutta kun katson ystäviäni, läheisiäni, joilla nämä
isot kysymykset on jo ratkaistuna, elämä näyttää niin yksinkertaiselle.
Edelleen toivon että tulisi joku, joka sanoisi että näin sinun on
tehtävä. Vaan kun ei tule, itse muka pitäisi päättää. Huoh.
Lieneekö tämä sitten jotain orastavaa kolmenkympin kriisiä. Sisäisiä ja
ulkoisia paineita mennä elämässä eteenpäin, tai ainakin jonnekin
suuntaan, vaikka sivulle, uusille raiteille.
Ja minä kun niin haluaisin jäädä tähän paikkaan, vielä pieneksi hetkeksi.
keskiviikko, 26. lokakuu 2005
Kommentit