Huomasin että en ole itämaisesta tanssista paljoakaan puhunut viime aikoina. Käyn kuitenkin tunneilla suhteellisen ahkerasti, vain muutama kerta jäänyt välistä tänä syksynä. Enää yksi kerta tänä vuonna, sen jälkeen jäädään joulutauolle.

Olemme tanssitunneilla tahkonneet yhtä koreografiaa erääseen kauniiseen kappaleeseen (jonka nimeä en nyt muista) koko syksyn. Eilen sitten yhtäkkiä huomasin olevani tunnilla pihalla kuin lumiukko, kuin öö aapisen laidalla ja mitä sanontoja siihen tilanteeseen nyt voi kehittää. En siis pysynyt mukana yhtään, enkä tajunnut mistään mitään. Biisin alkupuoliskon pysyn jotenkuten kärryillä, koska sitä on harjoiteltu paljon. Loppupuoliskossa otettiin sitten lukukauden loppumisen takia loppukiri, ja minä en oikein ehtinyt siihen mukaan. Se ei ole kovin kiva tunne kun ei pysy yhtään mukana.

Olen huomannut, että minulle on suhteettoman vaikeaa yleensäkin oppia minkäännäköisiä pitempiä koreografioita. Jostain syystä aivoissa on joku tukos, joka estää kertomasta kropalle, mikä liike tulee minkäkin liikkeen jälkeen. Se tieto ei vain jää päähän. Jos normaali ihminen sisäistää osan koreografiasta tai sarjasta vaikkapa viiden toiston jälkeen, minulla siihen menee viisikymmentä toistoa. Vasta sitten kun sarja on mennyt lihasmuistiin, sen jälkeen pysyn jotenkuten matkassa.

Koen siis olevani jollain tapaa koreografiavammainen. Sama ilmiö toistuu jopa yksinkertaisimmissa jumpissa - minä olen se siellä takarivissä, joka ei yksinkertaisesti muista niitä sarjoja. Koen, että rytmitajuni on kohtuullinen, etten siinä sekoa ja koen että tekniikatkin opin suhteellisen hyvin ettei niissä ole ongelmaa. Koreografioiden ja sarjojen muistaminen on ainoa kompastuskivi.

Mikä ihme sitten minut vetää niihin erilaisiin jumppiin ja varsinkin tanssitunnille, joka nimenomaan on pelkkää koreografian läpivetämistä? Mitä ilmeisimmin minulle sopisivat paremmin ei-koreografiset lajit, kuten vaikka juoksu, pyöräily tai kuntosali.

Ja mikä ihme minut edes saa haaveilemaan salaa, että osallistuisin tanssiyhdistyksen kevätnäytökseen, jossa on yleisöä on satoja? Ja kaikenlisäksi kun esitettävä tanssi on keppitanssi. Mitä jos vahingossa keppi irtoaa kädestä ja lentää eturivissä istuvan silmään? Tai mitä jos kompastun keppiini ja lennän rähmälleni keskellä estradia?

Joku hullu masokistinen puoli kait minussa on. Normaalit ihmiset tekisivät niitä asioita joissa ovat hyviä, eivätkä tahkoaisi vuodesta toiseen kuvitellen että "kyllä minä vielä joku päivä opin".

Kaipa se on se että rakastan liikkua musiikin tahdissa. Ja jokainenhan meistä tahtoisi olla se sensuelli, viehkeä tanssijatar joka hurmaa yleisönsä sulavilla liikkeillään. Se haave elää vielä.