Minä olen mummoutut melko hyvin. Ja niin on mieskin pappaantunut. Tämä juontaa juurensa siitä, kuinka aikaisin meillä mennään nukkumaan. Ja se jaksaa herättää hilpeyttä, ainakin meidän kahden välillä.

Viikolla meillä nukahdetaan yleensä siinä klo 22 maissa. Ehkä se on ihan normaalia, kun mieskin menee viideksi töihin ja minä tarvin muuten vaan ne kahdeksan tunnin kauneusunet että olen edes jotenkin työkykyinen. Ei siinä mitään.

Mutta nämä viikonloput. Ne on jo aika säälittäviä. Perjantainakin nukahdin jo vähän jälkeen yhdeksän. Lauantaina pinnistelin ehkä juuri ja juuri kymmeneen saakka. Ja tämmöstä tämä on lähes joka viikonloppu. Ja Pappa nukahtaa myös, etten minä ainoa syyllinen ole.

Mikäköhän siinä sitten oikein on. Pitäisi olla nuori ja jaksava ihminen. Pitäisi olla energiaa valvoa vaikka aamukahdeksaan. Vaan ei niin ei. Onko muka normaalia nukahtaa lauantai-iltana ennen kymmentä? Vielä puuttuisi hota-pulveri sängyn viereen ja tekohampaat vesilasiin.

Ystäville ja läheisille me ei olla kehdattu kertoa tästä meidän mummo/pappa-syndroomasta. Annamme niiden elää illuusiossa että tuo nuoripari on elämänsä voimissa eikä paljon unta tarvitse. Vaikka totuus onkin toinen..