Kävin eilen katsomassa reilun vuoden ikäistä kummityttöäni. Aikomus oli
tehdä vain pikavisiitti, mutta se venähti puolentoista tunnin
mittaiseksi enkä sittenkään oisi älynnyt lähteä ellei muita vieraita
olisi tullut.
Minä nauroin suurimman osan ajasta. Nauroin
pikkutytön ilmeille, huuhdahduksille, kalatukselle, joka yritti matkia
puhumista. Nauroin vedet silmissä. Tunsin suurta hellyyttä ja ihailua
tuota pientä tyttöä kohtaan. Ja kun tyttö tuli luokseni kädet avoimena
ja halusi syliin, sydämeni tuntui pakahtuvan.
Mikä oli tuo
kummallinen tunne? Onko se sitä kuuluisaa vauvakuumetta tai äidillisten
tunteiden heräämistä? Tunnetila oli minulle uusi.
Olen minä sitä
äitiyttä alkanut pikkuhiljaa miettimään tämän parisuhteen aikana. Että
se ei olekaan ihan poissuljettu mahdollisuus. Ja olenhan minä sitä
äitiyttä saanut tavallaan jo harjoitellakin, vuoroviikoin kahden
koululaisen äitipuolena. Mutta että ihan oma.
Ajatus toisaalta
pelottaa. Mietin että mitä jos tulee ero ja päädyn lapsen kanssa yksin?
Tai miten me kaikki mahtuisimme sitten pieneen kolmioomme, pitäisi
ostaa isompi asunto. Tai mitä jos joudun työttömäksi, miten sitten
lapseni elättäisin? Kaikista kamalin visio mielessäni olisi se, että
tekisin lapsen, ostettaisiin omakotitalo ja sitten tulisi ero ja
joutuisin työttömäksi. Yhtälö kuulostaa niin uhkaavalta.
Mikä
minussa on sitten vikana kun mietin tuollaisten ns. ulkoisten asioiden
romahtamista? Alitajunta sanoo että sitten tehdään lapsia kun nuo asiat
on varmistettu. Mutta eihän ne asiat ikinä voi olla varmistettuja.
Elämä on riskien ottamista.
Kun yritän oikein silmät siristää
ja ajatella asiaa objektiivisesti, luulen että kysymys on siitä, että
olen rakentanut itselleni elämän, josta pitäisi selvitä hengissä vaikka
taivas putoaisi niskaan. Olen hommannut koulutuksen, työpaikan ja olen
yrittänyt säästää pientä pesämunaa "ihan kaiken varalta".
Elänkö
elämääni sitten jatkuvasti ulkoisten uhkien, (ero, työttömyys tms.)
pelossa? Onko kysymys siitä että en uskalla heittäytyä elämän
vietäväksi ja uskoa siihen että kaikki menee loppujen lopuksi hyvin?
Mitä
enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän uskon että asia on juuri näin.
Mutta iloinen uutinen on se, että minä tämän asian olen nyt hoksannut
ja tiedostanut itsessäni. Uskon nimittäin siihen, että asioille voi
tehdä jotakin. Ei tarvitse mennä pelkojensa ja tuntojensa ja
käyttäytymisensä mukana loppuelämää, vaan voi ottaa oman elämän ohjat
käsiinsä.
Nonni. Nyt juuri tapahtui se, mitä muistelinkin että
kirjoittaminen tekee. Se on oman ajatuksen muokkaamisen työkalu, sen
kautta nousee ajatuksia joita ei muuten nousisi pinnalle.
Kirjoittamisella pystyn työstämään ajatuksia hieman pidemmälle kuin
ilman sitä. Kirjoittaminen on kuin sielun suolihuuhtelu, mahdollisuus
sisälle jääneille möykyille tulla ulos. Nyt alkaa jo harmittamaan miksi
olin niin monet vuodet kirjoittamatta. Mutta tästä se lähtee.
Niin
ja en minä kuitenkaan ihan vielä tänään ajatellut niitä lapsia alkaa
tekemään. Ja eihän niitä edes tehdä, vaan niitä saadaan. Nii kerta :)
keskiviikko, 28. syyskuu 2005
Kommentit