Kävin eilen katsomassa reilun vuoden ikäistä kummityttöäni. Aikomus oli tehdä vain pikavisiitti, mutta se venähti puolentoista tunnin mittaiseksi enkä sittenkään oisi älynnyt lähteä ellei muita vieraita olisi tullut.

Minä nauroin suurimman osan ajasta. Nauroin pikkutytön ilmeille, huuhdahduksille, kalatukselle, joka yritti matkia puhumista. Nauroin vedet silmissä. Tunsin suurta hellyyttä ja ihailua tuota pientä tyttöä kohtaan. Ja kun tyttö tuli luokseni kädet avoimena ja halusi syliin, sydämeni tuntui pakahtuvan.

Mikä oli tuo kummallinen tunne? Onko se sitä kuuluisaa vauvakuumetta tai äidillisten tunteiden heräämistä? Tunnetila oli minulle uusi.

Olen minä sitä äitiyttä alkanut pikkuhiljaa miettimään tämän parisuhteen aikana. Että se ei olekaan ihan poissuljettu mahdollisuus. Ja olenhan minä sitä äitiyttä saanut tavallaan jo harjoitellakin, vuoroviikoin kahden koululaisen äitipuolena. Mutta että ihan oma.

Ajatus toisaalta pelottaa. Mietin että mitä jos tulee ero ja päädyn lapsen kanssa yksin? Tai miten me kaikki mahtuisimme sitten pieneen kolmioomme, pitäisi ostaa isompi asunto. Tai mitä jos joudun työttömäksi, miten sitten lapseni elättäisin? Kaikista kamalin visio mielessäni olisi se, että tekisin lapsen, ostettaisiin omakotitalo ja sitten tulisi ero ja joutuisin työttömäksi. Yhtälö kuulostaa niin uhkaavalta.

Mikä minussa on sitten vikana kun mietin tuollaisten ns. ulkoisten asioiden romahtamista? Alitajunta sanoo että sitten tehdään lapsia kun nuo asiat on varmistettu. Mutta eihän ne asiat ikinä voi olla varmistettuja. Elämä on riskien ottamista.

Kun yritän oikein silmät siristää ja ajatella asiaa objektiivisesti, luulen että kysymys on siitä, että olen rakentanut itselleni elämän, josta pitäisi selvitä hengissä vaikka taivas putoaisi niskaan. Olen hommannut koulutuksen, työpaikan ja olen yrittänyt säästää pientä pesämunaa "ihan kaiken varalta".

Elänkö elämääni sitten jatkuvasti ulkoisten uhkien, (ero, työttömyys tms.) pelossa? Onko kysymys siitä että en uskalla heittäytyä elämän vietäväksi ja uskoa siihen että kaikki menee loppujen lopuksi hyvin?

Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän uskon että asia on juuri näin. Mutta iloinen uutinen on se, että minä tämän asian olen nyt hoksannut ja tiedostanut itsessäni. Uskon nimittäin siihen, että asioille voi tehdä jotakin. Ei tarvitse mennä pelkojensa ja tuntojensa ja käyttäytymisensä mukana loppuelämää, vaan voi ottaa oman elämän ohjat käsiinsä.

Nonni. Nyt juuri tapahtui se, mitä muistelinkin että kirjoittaminen tekee. Se on oman ajatuksen muokkaamisen työkalu, sen kautta nousee ajatuksia joita ei muuten nousisi pinnalle. Kirjoittamisella pystyn työstämään ajatuksia hieman pidemmälle kuin ilman sitä. Kirjoittaminen on kuin sielun suolihuuhtelu, mahdollisuus sisälle jääneille möykyille tulla ulos. Nyt alkaa jo harmittamaan miksi olin niin monet vuodet kirjoittamatta. Mutta tästä se lähtee.

Niin ja en minä kuitenkaan ihan vielä tänään ajatellut niitä lapsia alkaa tekemään. Ja eihän niitä edes tehdä, vaan niitä saadaan. Nii kerta :)