Tänään pää on niin täynnä ajatuksia että huh huh. Oikein suhisee. Olisi
niin paljon ajatuksia sanottavana, mutta jos niitä alan tässä
näppäimistön välityksellä purkamaan niin siitä ei kyllä tule kuin
kammottava sekametelisoppa jota ei syö erkkikään.
Ilta on tässä rattoisasti mennyt veteraaniurheilijan
sivuja lukiessa. Sieltä olen surffailut lukemaan kirjoitusten
kommentteja ja linkkien perässä surffaillut sitten sinne sun tänne
enemmän tai vähemmän terveiden elämäntapojen perässä. Siksi kait tämä
pää niin tohiseekin, alkaa olemaan jo informaatioähky, jos sellaista
voi tulla itseä kiinnostavasta aiheesta.
Mietin aikani mikä
olisi se päällimmäinen ajatus, joka mielessäni pyörii. Ajatus, joka
olisi sen arvoinen, että se kannattaisi tänne purkaa. Ja sen löysinkin,
katsotaan nyt osaanko tuoda sen ulos niin että muutkin sen
ymmärtäisivät.
Luin juttuja länsimaisesta ylipaino-ongelmasta.
Minua viisaammat ihmiset puhuivat paljon ns. teknistä asiaa terveistä
elämäntavoista. Näihin keskusteluihin en osaamisen puutteen takia
osallistunut, vaikka ne kovasti minua kiinnostivatkin. Yritin löytää
asian ytimen.
Asian ydin löytyikin, siis se joka minun mielestäni on se ydin tänään.
Huomasin
ihmetteleväni sitä, miten ihmisten suhtautuminen ruokaan voi olla tänä
päivänä niin vääristynyttä. Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä enemmän
huomasin sen olevan niin vääristynyttä ja kieroutunutta että.
Suomi
on väärällään syömishäiriöisiä. On anoreksiaa, bulimiaa, BED:iä,
ortoreksiaa, ties mitä vielä. En todellakaan millään tavalla tarkoita
tätä väheksyvänä asiana, tiedän lähipiiristä seuranneena että
syömishäiriö on todella vakava asia.
Vaikkei virallisesti
olisikaan mitään syömishäiriötä, ns. tunnesyöminen on niin yleistä, ja
itsekin tunnustan siihen edelleen sortuvani. Jokainen nainen tietää
kuinka paljon fazerin sininen lohduttaa surullista mieltä.
Vääristyneitä suhtautumisia löytyy em. lisäksi rutkasti lisää.
Mitä
on tapahtunut ruuan pyyteettömälle kunnioittamiselle? Minusta siellä
piilee suuret ongelmat. Ruuasta ja syömisestä on tullut jotenkin
itsetarkoitus, väline. Ja on olemassa niin paljon ihmisiä jotka näkevät
nälkää. Mikä kammottava ristiriita, joka on kuitenkin niin totta.
Ruuan
kunnioittaminen on minulle ainakin tärkeä asia. Jopa jonkinlaisessa
uskonnollisessa merkityksessä. Olen kiitollinen jokapäiväisestä
leivästä.
Tottakai se vaikuttaa että olen oikeasti elämässäni
saanut nähdä nälkää. Se tuo mukanaan kummallista kiitollisuutta ja
kunnioitusta. Aikuusuuden jälkeen tuo tunne meni tavalaan överiksi, eli
elimistö ei tajunnut sitä ettei tässä enää ollutkaan nälkä.
Sitten tässä viime vuoden aikana kunnioitus on muuttanut muotoaan,
mielestäni siihen oikeaan muotoon.
Olen kiitollinen
jokapäiväisestä ruuasta. Edelleen liikutun lähes kyyneliin siitä, että
mieheni laittaa minulle ruokaa. Kunnioitan ruokaa kuitenkin toisella
tavalla, tavalla jossa kunnioitan samalla myös omaa kehoani.
Löytääkö
länsimainen yhteiskunta enää tätä kunnioitusta ruokaan ja elämään? En
todellakaan tiedä. Mutta jos se on minun kohdallani mahdollista, se voi
olla mahdollista myös jonkun muun kohdalla.
Tästä
kirjoituksesta tuli nyt todella sekava, enkä usko siitä helpolla
löytyvän sitä pointtia mitä yritin etsiä. Mutta itseäni vartenhan tämän
kirjoitin, ja tämä asia onkin suuri hoksaaminen minulle.
Että ainakin yritetään ainakin kunnioittaa sitä jokapäiväistä leipäämme.
perjantai, 23. syyskuu 2005
Kommentit