Tänään pää on niin täynnä ajatuksia että huh huh. Oikein suhisee. Olisi niin paljon ajatuksia sanottavana, mutta jos niitä alan tässä näppäimistön välityksellä purkamaan niin siitä ei kyllä tule kuin kammottava sekametelisoppa jota ei syö erkkikään.

Ilta on tässä rattoisasti mennyt veteraaniurheilijan sivuja lukiessa. Sieltä olen surffailut lukemaan kirjoitusten kommentteja ja linkkien perässä surffaillut sitten sinne sun tänne enemmän tai vähemmän terveiden elämäntapojen perässä. Siksi kait tämä pää niin tohiseekin, alkaa olemaan jo informaatioähky, jos sellaista voi tulla itseä kiinnostavasta aiheesta.

Mietin aikani mikä olisi se päällimmäinen ajatus, joka mielessäni pyörii. Ajatus, joka olisi sen arvoinen, että se kannattaisi tänne purkaa. Ja sen löysinkin, katsotaan nyt osaanko tuoda sen ulos niin että muutkin sen ymmärtäisivät.

Luin juttuja länsimaisesta ylipaino-ongelmasta. Minua viisaammat ihmiset puhuivat paljon ns. teknistä asiaa terveistä elämäntavoista. Näihin keskusteluihin en osaamisen puutteen takia osallistunut, vaikka ne kovasti minua kiinnostivatkin. Yritin löytää asian ytimen.

Asian ydin löytyikin, siis se joka minun mielestäni on se ydin tänään.

Huomasin ihmetteleväni sitä, miten ihmisten suhtautuminen ruokaan voi olla tänä päivänä niin vääristynyttä. Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä enemmän huomasin sen olevan niin vääristynyttä ja kieroutunutta että.

Suomi on väärällään syömishäiriöisiä. On anoreksiaa, bulimiaa, BED:iä, ortoreksiaa, ties mitä vielä. En todellakaan millään tavalla tarkoita tätä väheksyvänä asiana, tiedän lähipiiristä seuranneena että syömishäiriö on todella vakava asia.

Vaikkei virallisesti olisikaan mitään syömishäiriötä, ns. tunnesyöminen on niin yleistä, ja itsekin tunnustan siihen edelleen sortuvani. Jokainen nainen tietää kuinka paljon fazerin sininen lohduttaa surullista mieltä. Vääristyneitä suhtautumisia löytyy em. lisäksi rutkasti lisää.

Mitä on tapahtunut ruuan pyyteettömälle kunnioittamiselle? Minusta siellä piilee suuret ongelmat. Ruuasta ja syömisestä on tullut jotenkin itsetarkoitus, väline. Ja on olemassa niin paljon ihmisiä jotka näkevät nälkää. Mikä kammottava ristiriita, joka on kuitenkin niin totta.

Ruuan kunnioittaminen on minulle ainakin tärkeä asia. Jopa jonkinlaisessa uskonnollisessa merkityksessä. Olen kiitollinen jokapäiväisestä leivästä.

Tottakai se vaikuttaa että olen oikeasti elämässäni saanut nähdä nälkää. Se tuo mukanaan kummallista kiitollisuutta ja kunnioitusta. Aikuusuuden jälkeen tuo tunne meni tavalaan överiksi, eli elimistö ei tajunnut sitä ettei tässä enää ollutkaan  nälkä. Sitten tässä viime vuoden aikana kunnioitus on muuttanut muotoaan, mielestäni siihen oikeaan muotoon.

Olen kiitollinen jokapäiväisestä ruuasta. Edelleen liikutun lähes kyyneliin siitä, että mieheni laittaa minulle ruokaa. Kunnioitan ruokaa kuitenkin toisella tavalla, tavalla jossa kunnioitan samalla myös omaa kehoani.

Löytääkö länsimainen yhteiskunta enää tätä kunnioitusta ruokaan ja elämään? En todellakaan tiedä. Mutta jos se on minun kohdallani mahdollista, se voi olla mahdollista myös jonkun muun kohdalla.

Tästä kirjoituksesta tuli nyt todella sekava, enkä usko siitä helpolla löytyvän sitä pointtia mitä yritin etsiä. Mutta itseäni vartenhan tämän kirjoitin, ja tämä asia onkin suuri hoksaaminen minulle.

Että ainakin yritetään ainakin kunnioittaa sitä jokapäiväistä leipäämme.