Sain sattumalta eilen autokyydin merenrantaan, ja päätin lähteä yksin hiihtämään, vaikka olikin maha täynnä ja vähän väsyttikin työpäivän jälkeen. Tiedoksi etten ole yksin vielä aikuisiällä hiihtänyt.
Sovittiin autokuskin kanssa, että soitan jos jossain vaiheessa iskee uupelo tai tylsistys, että tulevat hakemaan. Latu kulkee pitkin rantaa, joten sopivia poimimispaikkoja on useita. Ajattelin ettei kait sitä yksinään jaksa kovin kauaa lykkiä.
Toisin kävi. Maanantai-iltapäivä, ei juuri ketään jäällä. Hiljalleen laskeutuva aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Ei tuulenvirettäkään. Hiljaista ja kaunista. Ja suksi kulki. Tunnelma oli sanoinkuvaamaton. Tunsin oloni seesteiseksi, kevyeksi ja onnelliseksi. Tilanteessa oli jotain hyvin taianomaista.
Ja täysin huomaamatta rikoin samalla henkilökohtaiset ennätykset:
Hiihto on siitä mahtava laji, että se on järkyttävän tehokasta ilman että sitä huomaa. Olin niin keskittynyt ihailemaan ympärillä olevaa luontoa etten eilen huomannut meneväni kovalla teholla, ehkä välillä turhankin kovalla. Hiihto ei myöskään kuormita niveliä, verrattuna esimerkiksi juoksuun, jossa tärähtely on voimakasta. Hiihto on kropalle lempeää mutta tehokasta, yhtäaikaa.
Rehellisesti sanottuna olen vihannut hiihtoa sydämeni pohjasta, ala-asteelta lähtien. Traumat olivat syvät, ja meni kauan, ennenkuin sain vihasuhteeni hiihtoon neutraalille tasolle. Ja eilen kävi sitten niin, että viha vaihtui rakkaudeksi. Meikäläinen rakastui hiihtoon. Uskokaa tai älkää.
Kommentit