Tänään ajoimme autolla kirpputorille. Tien poskessa oli pyörä jalustimella, vieressä makasi mies. Viereen oli pysähtynyt hieno uusi mersu. Auton omistaja, tyylikäs keski-ikäinen mies, puhui maassa makaavalle miehelle. Mieltäni lämmitti ajatus siitä mahdollisuudesta, että vielä löytyy ihmisiä, jotka välittävät kanssaihmisistä, tuntemattomistakin. Niin paljon että astutaan ulos sieltä omasta yltäkylläisestä yksityisyydestä ja mennään vaikka katuohjaan, kuten tässä tilanteessa.

Asiaa olen aiemminkin pohdiskellut. Mikä on tässä nykyajan maailmassa pielessä, kun ei enää välitetä ihmisistä. Siis aidosti välitetä. Se "minä itse" on se ainoa josta välitetään. Lehdissä kirjoitetaan tapauksista, joissa ihmiset on jätetty kuolemaan bussipysäkeille ilman että kukaan välittää. Kävellään vaan kiireesti ohi, "kyllä joku muu hoitaa". Tai vanhukset, jotka ovat maanneet kodissaan kuolleina kuukausia, ilman että kukaan heitä kaipaa.

En tiedä mikä oli tuon tienposkessa makaavan miehen tarina, oliko hän saanut sairaskohtauksen vai oliko ottanut muutaman lauantaiaamun loiventavan liikaa. Jälkimmäinen on yleensä se tavallinen tapaus, mutta se ei vähennä heidän ihmisarvoaan. Se mies saattoi olla jonkun isä tai jonkun aviomies. Aina tulisi ajatella, että mitä jos itse olisin samassa tilanteessa. Mitä jos silloin ei kukaan auttaisi?

Minä tiedän kuinka helppoa se on ummistaa silmät ja korvat toisten hädältä. Mielestäni meidän kaikkien pitäisi pyrkiä eroon eisemullekuulu-asenteesta. Oli se sitten kysymys "Onko kaikki ok?" maassa makaavalle tai avun soittaminen perheväkivaltaa harrastavalle naapurille. Kyllä se toisten auttaminen meille kuuluu.