Tänään ajoimme autolla kirpputorille. Tien poskessa oli pyörä
jalustimella, vieressä makasi mies. Viereen oli pysähtynyt hieno uusi
mersu. Auton omistaja, tyylikäs keski-ikäinen mies, puhui maassa
makaavalle miehelle. Mieltäni lämmitti ajatus siitä mahdollisuudesta,
että vielä löytyy ihmisiä, jotka välittävät kanssaihmisistä,
tuntemattomistakin. Niin paljon että astutaan ulos sieltä omasta
yltäkylläisestä yksityisyydestä ja mennään vaikka katuohjaan, kuten
tässä tilanteessa.
Asiaa olen aiemminkin pohdiskellut. Mikä on
tässä nykyajan maailmassa pielessä, kun ei enää välitetä ihmisistä.
Siis aidosti välitetä. Se "minä itse" on se ainoa josta välitetään.
Lehdissä kirjoitetaan tapauksista, joissa ihmiset on jätetty kuolemaan
bussipysäkeille ilman että kukaan välittää. Kävellään vaan kiireesti
ohi, "kyllä joku muu hoitaa". Tai vanhukset, jotka ovat maanneet
kodissaan kuolleina kuukausia, ilman että kukaan heitä kaipaa.
En
tiedä mikä oli tuon tienposkessa makaavan miehen tarina, oliko hän
saanut sairaskohtauksen vai oliko ottanut muutaman lauantaiaamun
loiventavan liikaa. Jälkimmäinen on yleensä se tavallinen tapaus, mutta
se ei vähennä heidän ihmisarvoaan. Se mies saattoi olla jonkun isä tai
jonkun aviomies. Aina tulisi ajatella, että mitä jos itse olisin
samassa tilanteessa. Mitä jos silloin ei kukaan auttaisi?
Minä
tiedän kuinka helppoa se on ummistaa silmät ja korvat toisten hädältä.
Mielestäni meidän kaikkien pitäisi pyrkiä eroon
eisemullekuulu-asenteesta. Oli se sitten kysymys "Onko kaikki ok?"
maassa makaavalle tai avun soittaminen perheväkivaltaa harrastavalle
naapurille. Kyllä se toisten auttaminen meille kuuluu.
lauantai, 1. lokakuu 2005
Kommentit