Tänään olen herännyt huomaamaan että kaipaan ystäviä. Tai kavereita. Tai yleensäkin enemmän aikuista keskusteluseuraa. Ennen, yksin asuessani, minulla oli paljon sosiaalisia kontakteja, ystäviä, kavereita, tuttuja, työkavereita. Näiden kanssa sosiaalista kanssakäymistä riitti joka päivälle, istuttiin iltaa, naurettiin ja laulettiin. Elämänkatsomus laajeni laajan sosiaalisen verkoston myötä.

Töissä tehtävät vaihtuivat niin, että sosiaalinen kanssakäyminen siellä tyrehtyi, ja erakoiduin työssä omiin oloihini, avokonttorista pikku kopperoon. Sitten tuli Parisuhde kuvioihin. Muutin kauemmas asumaan, alueelle jossa minulla ei ole oikeastaan yhtään kaveria. Jotkut aiemmista kavereistani ja ystävistäni olivat miespuolisia, ja Parisuhteen myötä luovuin tietoisesti tai tiedostamatta näistä ystävyyssuhteista. Loput karsiutui muuten vain, kun ei enää kaupungilla iltaisin nähty ja asuttiin eri puolilla kaupunkia, eikä sitten enää ollut niin helppo lähteä.

Nyt sitten havahduin huomaamaan että haluan elämääni muutakin sosiaalista elämää kuin pelkkää Parisuhdetta. Olenkin nyt tehnyt asialle jotain, olen ilmoittautunut kahteen työpaikan tapahtumaan, sekä yhteen tyttöjeniltaan vanhojen kavereiden kesken.

Eipä siltikään kaikki mene putkeen. Lisääntyneet menoni aiheuttavat Parisuhteessa närää, ja ilmapiiri on kiristävä. Itsenäisyyteni joutuu koetukselle ja koen olevani nurkkaan ahdistettu. Tiedän jo etukäteen että itkua ja hammastenkiristystä on tiedossa.

Sitä kait se elämä on, teit niin tai näin, aina teit väärinpäin. Nyt on vähän kyllä negatiivinen päivä, taidan yrittää huomenna kirjoitella lisää iloisempia asioita.