Viimeisen kuukauden päivät olen elänyt elämäni rankinta aikaa. Elämäntavat on myös sitten sen näköiset.

Kun puhelin soi tuossa eräänä torstaiaamuna (torstai on toivoa täynnä?) kuukausi takaperin ja sain tähänastisen elämäni ikävimmän viestin, ensimmäinen asia, mitä puhelun jälkeen tein, menin ja ostin askin tupakkaa. Ja sillä tiellä ollaan edelleen.

Ajattelin, että lopetan sitten kun hautajaiset on alta pois. No hautajaiset on oli ja meni, mutta ressi-ahdistus-suru -möykky ei ole antanut sellaista mielenlujuutta että olisin saanut lopetettua. Olen päättänyt odottaa hieman helpompia aikoja.

Ensimmäiseen pariin viikkoon en syönyt juuri mitään. Sen mitä söin, oli rasvapommiroskaruokaa, mutta hyvä kun sitäkään alas sain. Nyt kun voin jo jotain syödäkin, syön edelleen sitä roskaruokaa. Todella terveellistä.

Jaa että missä ollaan nyt. Pisteessä nolla. Juuri nyt, kun viimeistään pitäisi alkaa huolehtimaan itsestäni, etten seuraisi isäni jalanjälkiä, ei ole energiaa välittää itsestä. En tiedä mistä voimat siihen kaivaisin.

Loppuhuomiona maininta suomalaisesta terveydenhuollosta. Kun kuukausi sitten pyyhkäisi tämä suru ylitseni hyökyaallon lailla, lompsin lääkärille kysymään pari päivää sairaslomaa, jos saisi vähän levähdettyä ja kasattua itseä. Eipä meinannut parin päivän saikkua ensiksi herua, mutta kyllä oltiin ensimmäisenä kysymässä että ottaisinko ahdistus- ja nukahduslääkkeitä? Kieltäydyin.