Kävinpä eilen ensimmäistä kertaa BodyStepissä! Olen koko alkuvuoden yrittänyt päästä sinne tunnille, ja nyt siinä sitten onnistuin! Viimeksi olen käynyt junttijumpan step-aerobickissa joskus syksyllä, ja en muistanutkaan kuinka kivaa se steppi oikein onkaan. Hiki lentää oikein kunnolla!


Tämä oli muuten ensimmäinen lesmills-laji josta minulla on kokemusta myös ei-formaatti -tunneista. Ensimmäistä kertaa siis pääsin ihan oikeasti vertailemaan junttijumppaa ja formaattijumppaa. Kauheesti eroa siinä, miten siihen steppilaudalle askeltaa, ei oikeastaan voi olla. Erot ovat muualla.

Edelleen formaattijumpissa haiskahtaa jonkinlainen jenkkihenkisyys, josta ei oikein tiedä tykkääkö siitä vai ei. Tarkoitan lähinnä sitä että junttijumpissa ohjaaja vain kertoo mikkiin mitä kulloinkin tehdään, suomalaiseen tyyliin uskollisena pysyttelee kivikasvona koko tunnin. Formaattijumpissa ohjaajan äänen voluumi nousee tasaiseen tahtiin, saattaapa tuo välillä kiljahdellakin. Naama taipuu mitä erilaisimpiin irvistyksiin ja ilmeisiin. Alussa se tuntui jotenkin omituiselta ja pöhköltä. Nyt kun alkushokista on päässyt eroon, ohjaajan kokonaisvaltaista eläytymistä tuntiin osaa käyttää jo vähän hyödyksikin, uskaltaa jo eläytyä vähän itsekin ja samalla piiskata itseään parempiin suorituksiin.

Toinen ero löytyy salin koosta. On aivan eri asia olla pienessä intiimissä peilisalissa kuin isossa kaikuvassa koulun jumppasalissa viidenkymmenen muun kanssa. Kun ohjaaja on kahden metrin päästä sinusta ja katsoo silmin ja huutaa täysillä mikkiin "Alemmas! Kovempaa! Enemmän!" ei siinä auta paljon muu kuin totella vaikka menisikin hiukan kipurajan yli. Koulun salissa peräseinällä lusmuilu on liian helppoa, eikä sitä tule etsittyä niitä omia rajoja niin helposti.

Olen kyllä tykännyt molemmista, sekä formaatti- että junttijumpista. Jännää että niissä kuitenkin niitä eroja on, vaikka olin alkujaan sitä mieltä että jumppa on jumppaa vaikka voissa paistaisi. Mutta olen ylpeä siitä, että taas tuli kokeiltua jotain uutta. Hyvä minä!