Muistanette, että hiihtimissäni oli pienehköjä luisto-ongelmia. Ladulla olo oli kuin olisi kaksi kakkosnelosta alla ollut, yhtä päätähuimaavaa meno oli. Hyvä etten melkein alamäessäkin kaatunut nokalleni suksien tökätessä. No, koska aiempi hiihtokokemus on kymmenen vuoden takaa, voi sanoa ettei minulla juuri vertailupohjaa ollut. Välillä mietin, että kait tämä hiihto sitten tällaista onkin, kuka se on sanonut, että sen helppoa pitäisi olla. Että paikallinen hiihtotapahtumakin on saanut nimensä siitä, miltä se hiihto oikein tuntuu.

Mielessä kävi kuitenkin ajatus, jos se yhtään helpompaa voisi olla. Mies yhden illan hinkutti suksiani, otti pois vanhaa pitoteippia ja laittoi uutta tilalle. Perjantai-iltana ajateltiin kokeilla hinkutusten vaikutusta hiihtomukavuuteen ja paineltiin lähiladulle.

KVUUUSH! KVUUUSH!

Ja niin sitä lennettiin! Tuulispäänä painelin menemään ja tuntui kuin olisin liikkunut itsestään! Aivan upea fiilis! Mikä ero suksissani olikaan! Puolen tunnin suihkimisen jälkeen pimeä ehti tulla, mutta päätettiin sunnuntaina lähteä oikein kunnon hiihtoretkelle meren jäälle.

Sitten se odotettu sunnuntai koitti, ja ilma oli mitä täydellisin. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja jokunen aste pakkasta. Pakattiin auto ja ajettiin meren rantaan. Kokeilin varovasti suksien luistoa.

KVUUUSH! KVUUUSH!

Ja taas mentiin! Suksi luisti täydellisesti, ilma oli mitä mainioin ja olo oli vapaa kuin taivaan linnulla aavalla merellä hiihtäessä. Tuuli hiveli kasvoja ja tunsin melkein olevani yhtä suksieni kanssa. Tämä oli se mielikuva, joka minulla oli alunperin ollutkin idyllisestä hiihtoretkestä.

Ja sitten KRÄTS!

Ei, jää ei onneksi pettänyt, vaan meni side rikki. Miehen suksista. Oltiin päästy viisi minuuttia rannasta. Että se siitä idyllisestä hiihtoretkestä sitten. Sukset kainaloon ja kotiin häntä koipiloiden välissä. Kyllä tympi. Just kun sai yhdet sukset kuntoon, toiset hajoaa. Taitaa kesä tulla ennenkuin tässä kunnon hiihtolenkille päästään kahdestaan.