Itsensäkehittäminen on minulle ainakin periaatteessa tärkeä asia. Haluaisin kasvaa jatkuvasti, elämän kaikilla osa-alueilla. En voi oikein aina ymmärtää ihmisiä, jotka tamppaavat elämässään täsmälleen samassa tilanteessa vuosia, jopa vuosikymmeniä. Ei sillä että heitä väheksyisin, en vain aina ymmärrä.

Itsensäkehittämisessä minulla olisi kyllä kehittämistä.

Liikunnallisesti olen tässä kehittänyt itseäni jo jonkin aikaa, ja se onkin sujunut hyvin. On mahtava tunne huomata edistyvänsä, kehittyvänsä ja parantavansa tuloksia. Olen ylpeä siitä, että olen uskaltanut kokeilla eri lajeja, ja kokeilut jatkuvat edelleen.

Jonkin verran koen epäonnistuneeni ammatillisessa kehittämisessä. Poden huonoa omatuntoa siitä, etten jaksa olla niin uusien tuulien etunenässä kuin pitäisi. Aika kuluu siihen varsinaiseen, eli työntekoon, ja omaehtoiselle kehittymiselle ei oikein jää sijaa. Tottakai työn myötä pieniä tiedonmurusia sieltä sun täältä kertyy taskunpohjalle.

Niinsanotusta yleissivistävästä kehittymisestä olen kuitenkin eniten huolissani. Esimerkiksi lukeminen on jäänyt todella vähiin. Kirjastosta on ollut muutama teos lainassa jo iät ja ajat, tänään uusin lainat jo varmaan neljättä kertaa. Enkä vain saa luettua. En jaksa olla niin kiinnostunut kuin haluaisin päivän polttavista aiheista, vaikkapa politiikasta. Salaisena haaveenani on ollut lähteä omaksi iloksi lukemaan avoimeen yliopistoon jotain ihan muuta kuin omaa alaa. Saamattomuudestani johtuen vain myöhästyin syksyn aloituksesta, eli sekin sitten jäi.

En halua jämähtää paikoilleni! En halua huomata kymmenen vuoden kuluttua että olen täsmälleen samassa tilanteessa kuin tänään! En halua kuolla miettien, mitä jäi tekemättä, kokematta ja oppimatta! Haluan elää!

(Tämä liittynee taas siihen lähenevään kolmenkympinkriisiin. Toim. huom.)