Tänään oli työpaikkaruokalassa tarjolla kreikkalaista kasvispiirakkaa.
Innoissani näin jo sieluni silmin fetan ja kasvisten riemuvoiton. Kun
sain annoksen eteeni, huomasin että se oli täynnä oliiveja! Niinpä
tietenkin, kreikkalaisesta piirakastahan oli kysymys. Minä vaan kun en
tykkää oliiveista.
En sitten kehdannut ruokaa palauttaa keittiön tätille ja mietin että
mitä tehdä. Syödäkö vain salaatti ja kuilottaa nälässä loppupäivä.
Salille kun olen vielä illalla menossa niin tämä vaihtoehto ei tullut
kyseeseen. Urheasti aloin siis piirakkaa syömään. Ja yllätys oli, ettei
se oliivi niin pahaa ollutkaan. Ei nyt vielä mikään huikaiseva
makuelämys, mutta ei niin pahaa.
On aika mielenkiintoista, miten maku muuttuu iän myötä. Esimerkiksi
aiemmin en voinut sietää vaikkapa punaviiniä, rae- tai fetajuustoa. Nyt
olen niihin ihan himona. Kalaakin vierastin parisenkymmentä ensimmäistä
vuotta elämästäni, nyt se on suurta herkkua. Tämä juontaa juurensa
siitä että äitini ei pitänyt kalasta, se kai "periytyi" myös minulle,
eihän kotona koskaan kalaa sitten laitettukaan.
Mielestäni lapsille pitäisikin maistattaa niitäkin ruokia, joista ei
itse pidä. Ettei käy niin, että makutottumukset periytyvät. Eteenkin
siinä tapauksessa jos kyse on terveellisestä ruuasta, kuten vaikka
keitetyistä vihanneksista tai kalasta.
Mutta sen minä olen päättänyt, että aion edelleen pysyä allergisena
aurajuustolle sekä muille ällöttäville sukkamehulle haiseville
juustoille.
torstai, 27. lokakuu 2005
Kommentit