Tänään oli työpaikkaruokalassa tarjolla kreikkalaista kasvispiirakkaa. Innoissani näin jo sieluni silmin fetan ja kasvisten riemuvoiton. Kun sain annoksen eteeni, huomasin että se oli täynnä oliiveja! Niinpä tietenkin, kreikkalaisesta piirakastahan oli kysymys. Minä vaan kun en tykkää oliiveista.

En sitten kehdannut ruokaa palauttaa keittiön tätille ja mietin että mitä tehdä. Syödäkö vain salaatti ja kuilottaa nälässä loppupäivä. Salille kun olen vielä illalla menossa niin tämä vaihtoehto ei tullut kyseeseen. Urheasti aloin siis piirakkaa syömään. Ja yllätys oli, ettei se oliivi niin pahaa ollutkaan. Ei nyt vielä mikään huikaiseva makuelämys, mutta ei niin pahaa.

On aika mielenkiintoista, miten maku muuttuu iän myötä. Esimerkiksi aiemmin en voinut sietää vaikkapa punaviiniä, rae- tai fetajuustoa. Nyt olen niihin ihan himona. Kalaakin vierastin parisenkymmentä ensimmäistä vuotta elämästäni, nyt se on suurta herkkua. Tämä juontaa juurensa siitä että äitini ei pitänyt kalasta, se kai "periytyi" myös minulle, eihän kotona koskaan kalaa sitten laitettukaan.

Mielestäni lapsille pitäisikin maistattaa niitäkin ruokia, joista ei itse pidä. Ettei käy niin, että makutottumukset periytyvät. Eteenkin siinä tapauksessa jos kyse on terveellisestä ruuasta, kuten vaikka keitetyistä vihanneksista tai kalasta.

Mutta sen minä olen päättänyt, että aion edelleen pysyä allergisena aurajuustolle sekä muille ällöttäville sukkamehulle haiseville juustoille.