Tämä viikko koostuu pääasiassa tonttuilusta. Joulu on siitä mukavaa aikaa, että se jollain tapaa patistelee ihmisen ottamaan yhteyttä läheisiinsä ja antaa syyn tavata, kun normaalisti siihen ei muka löydä aikaa.

Eilen tonttuilu alkoi, kaksi läheistä ihmistä tuli käymään luonani kylässä, joista toinen oli kummitätini. Ilta meni ihanasti, juotiin teetä ja syötiin karjalanpiirakoita ja naurettiin uusille ja vanhoille jutuille. Vaikka näiden ihmisten kanssa ei ihan joka välissä olla tekemisissä, silti jotenkin vain tiedän että he ovat olemassa. Läsnä sydämessä, jos niin voisi sanoa. Jotenkin jäi eilisillasta lämmin ja pehmeä olo.

Tänään tonttuilu jatkuu. Myös kierto jatkuu, nyt menen itse kummitädin roolissa tapaamaan kummityttöäni. Tiedän jo etukäteen, että talo johon olen matkalla, on sekin täynnä lämpöä ja iloa. Tiedän etukäteen senkin, että vierailuni venähtää taas tuntikausiksi, kun juutumme kummityttöni äidin kanssa puhumaan kahvikupin ääressä. On ihanaa, että on olemassa ihminen, jonka kanssa voi puhua ja puhua tuntikausia täysin vapaasti, ilman estoja tai hienosteluja. Että on olemassa ihminen, joka kuuntelee eikä kuitenkaan tuomitse. Kuten myös toivon olevani samaa hänelle.

Kyllä minusta tuntuu siltä, että jos minulta jotakin on otettu pois perhesuhteissa lapsuudessa, niin olen saanut sen moninverroin takaisin ystäviltä ja läheisiltä aikuisena. Voin katsoa olevani aika onnekas.

Kuten rivien välistä näkyy ja kuuluu, joulumieli on vihdoin ja viimein saavuttanut minut. Joulumieli, joka koostuu lämmöstä, rakkaudesta ja kiitollisuudesta. Vaan eikös sen niin pidä ollakin?