Tämä viikko koostuu pääasiassa tonttuilusta. Joulu on siitä mukavaa
aikaa, että se jollain tapaa patistelee ihmisen ottamaan yhteyttä
läheisiinsä ja antaa syyn tavata, kun normaalisti siihen ei muka löydä
aikaa.
Eilen tonttuilu alkoi, kaksi läheistä ihmistä tuli käymään luonani
kylässä, joista toinen oli kummitätini. Ilta meni ihanasti, juotiin
teetä ja syötiin karjalanpiirakoita ja naurettiin uusille ja vanhoille
jutuille. Vaikka näiden ihmisten kanssa ei ihan joka välissä olla
tekemisissä, silti jotenkin vain tiedän että he ovat olemassa. Läsnä
sydämessä, jos niin voisi sanoa. Jotenkin jäi eilisillasta lämmin ja
pehmeä olo.
Tänään tonttuilu jatkuu. Myös kierto jatkuu, nyt menen itse kummitädin
roolissa tapaamaan kummityttöäni. Tiedän jo etukäteen, että talo johon
olen matkalla, on sekin täynnä lämpöä ja iloa. Tiedän etukäteen senkin,
että vierailuni venähtää taas tuntikausiksi, kun juutumme kummityttöni
äidin kanssa puhumaan kahvikupin ääressä. On ihanaa, että on olemassa
ihminen, jonka kanssa voi puhua ja puhua tuntikausia täysin vapaasti,
ilman estoja tai hienosteluja. Että on olemassa ihminen, joka kuuntelee
eikä kuitenkaan tuomitse. Kuten myös toivon olevani samaa hänelle.
Kyllä minusta tuntuu siltä, että jos minulta jotakin on otettu pois
perhesuhteissa lapsuudessa, niin olen saanut sen moninverroin takaisin
ystäviltä ja läheisiltä aikuisena. Voin katsoa olevani aika onnekas.
Kuten rivien välistä näkyy ja kuuluu, joulumieli on vihdoin ja viimein
saavuttanut minut. Joulumieli, joka koostuu lämmöstä, rakkaudesta ja
kiitollisuudesta. Vaan eikös sen niin pidä ollakin?
tiistai, 20. joulukuu 2005
Kommentit